Helena, 47

 

 

”Ehkä onkin niin, että iän myötä muuttuukin
näkyväksi eikä näkymättömäksi.”

 

Menin Helenaa vastaan Porin rautatieasemalle.

 

Hän oli joskus kertonut minulle katselleensa haikeana ihmisiä, joita joku odottaa asemalla. Häntä ei ollut koskaan tultu vastaan.

 

Niinpä menin ihan laiturille asti.

 

Kun Helena astui junasta, halasimme pitkään.

 

Siitä alkoi meidän päivämme.

 

Olemme tunteneet Helenan kanssa jo pari vuotta. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän tuli yhdelle kurssilleni. Sen jälkeen olemme kulkeneet pitkän matkan yhdessä.

 

Olen saanut nähdä läheltä muutoksen, jota on välillä vaikea edes pukea sanoiksi. Sitä on ollut todella kaunista saada seurata.

 

Tällä kertaa lähdimme Yyteriin. Istuimme rannassa penkillä niin lähellä vettä, että aallot melkein koskettivat jalkojamme.

 

Kysyn Helenalta:

 

– Kuka sinä olet?

 

Hiljaisuus.

 

Helena miettii pitkään.

 

– Luonnonlapsi.

 

Hiljaisuus syvenee vielä.

 

Sitten hän jatkaa:

 

– Jos sitä vaikka olisi ihan kaikkea. Tuli, joka roihuaa toisinaan ja toisinaan palaa hiljaisella hiilloksella.

 

Luonnonlapsella Helena tarkoittaa jotain villiä ja vapaata. Sitä, että voi tehdä yhtäkkiä jotain odottamatonta. Päästää irti kontrollista.

 

Sana saa vielä syvemmän merkityksen, kun Helena alkaa kertoa lapsuudestaan.

 

Hän oli lapsena kiltti, miellyttäjä ja pelokaskin. Kaikkien kaveri ja toisinaan liiankin luottavainen.

 

Lapsuus ja nuoruus kuluivat suurelta osin lastenkodissa.

 

Helena kaipasi kotia ja perhettä. Kun muut lapset löysivät vanhempiaan tai pääsivät sijaisperheisiin, hän haaveili oman isänsä löytämisestä.

 

Elämään mahtui paljon turvattomuutta. Hänen rajojaan rikottiin monella tavalla.

 

Pelkojakin oli paljon.

 

Silti kaiken alla eli lapsi, jonka Helena tunnistaa itsessään edelleen.

 

Ihmettelevä.

 

Tiedonhaluinen.

 

Utelias elämää kohtaan.

 

Jo lapsena Helena pysähtyi katsomaan elämää pintaa syvemmälle.

 

 

 

Helenalle oli vuosien ajan välitetty käsitystä, ettei hän olisi kovin lahjakas.

 

Se käsitys ehti juurtua syvälle.

 

Hän ei ollut saanut samoja mahdollisuuksia opiskeluun kuin muut, vaikka itse koki pystyvänsä enempään.

 

Kun Helena haki myöhemmin matkailualan opintoihin, hän kysyi haastattelussa jotakin hyvin olennaista:

 

Miksi hänelle ei edes annettaisi mahdollisuutta näyttää, mihin hän pystyy?

 

Mahdollisuus annettiin.

 

Helena valmistui.

 

Ainoana ryhmästään.

 

Siitä tuli yksi hänen elämänsä käännekohdista.

 

Hän teki jotain, mihin hänen ympärillään ei ollut uskottu hänen pystyvän.

 

Helenassa on aina elänyt juuri tällainen voima.

 

Kun joku sanoo, ettei hän pysty, jostakin nousee:

 

Minä kyllä näytän. 

 

– Elämäni historian pohjalta olisin voinut mennä tosi pohjalle. Mutta olen onnistunut valitsemaan melko viisaasti.

 

Helena puhuu sisäisestä äänestä, jota hän uskoo kaikesta huolimatta kuunnelleensa, vaikka ei silloin vielä osannut nimetä sitä sellaiseksi.

 

Tulevaisuus on pelottanut monta kertaa.

 

Silti hänessä on ollut voima nousta uudelleen ja uudelleen.

 

– Kaikki ongelmat ovat olleet ratkaistavissa.

 

 

Kun kysyn, mikä elämässä on ollut vaikeinta, Helena vastaa:

 

– Rakkaus. Lojaalisuus.

 

Vastaus avaa jotain hyvin syvää.

 

Jos oma kokemus on pitkään ollut, ettei ole rakastettu, miten voisi luottaa siihen, että joku todella rakastaa?

 

Helena kuvaa eläneensä vuosia muurien ympäröimänä.

 

Muurien takana ei tarvinnut näyttää herkkyyttä.

 

Miellyttäminen ja kontrolli auttoivat selviytymään, mutta samalla niiden alle saattoi kadottaa jotain itsestään.

 

– Olin hukannut itseni miellyttämisen ja kontrollin alle.

 

Viime vuosina Helena on alkanut laskea muurejaan.

 

Ei kaikkia, hän sanoo.

 

Mutta paljon.

 

Ja muurien takaa ei löytynytkään heikko ihminen.

 

Sieltä löytyi Helena.

 

Asioita, jotka olivat olleet hänessä koko ajan, mutta joista hän oli vuosien aikana etääntynyt.

 

Oma sisäinen ääni.

 

Herkkyys.

 

Leikki.

 

Vapaus.

 

Kyky rakastaa ja tulla rakastetuksi.

 

Tapaamisemme jälkeen Helena laittoi minulle viestin. Hän oli ymmärtänyt jotakin siitä herkkyydestä, jota oli päivän aikana yrittänyt sanoittaa:

 

– Se herkkyys on varmaan sitä, kun nykyään antaa ihmisten rakastaa. Se hyvyys, mikä ympärillä kumpuaa, liikuttaa. Se, miten paljon ihmiset oikeasti ovat valmiita rakastamaan ja auttamaan, kun vain ottaa vastaan.

 

Vastaanottamistakin on pitänyt opetella.

 

– Minun ei tarvitse jäädä kiitollisuudenvelkaan. Ennen en uskaltanut ottaa sitä vastaan.

 

Nykyään toisen ihmisen hyvä sana tai teko voi liikuttaa Helenaa syvästi.

 

Ei siksi, että hän olisi muuttunut hauraammaksi.

 

Vaan siksi, ettei hänen enää tarvitse olla niin kova.

 

– Kun joku sanoo tai antaa jotain, se koskettaa edelleen tosi voimakkaasti. Tuntuu niin hienolta, että joku voi kohdella minua niin hyvin.

 

Ja sitten Helena sanoo jotain pientä, joka kertoo valtavan suuresta muutoksesta:

 

– Kauniit sanat ovat tulleet elämääni.

 

 

 

 

Myös naiseus on saanut vuosien myötä uuden merkityksen.

 

Helena kertoo, ettei ole koskaan kokenut itseään kovin naiselliseksi.

 

Hänellä oli pitkään mielikuva siitä, millaista naiseuden pitäisi olla, koska häntä yritettiin muokata ulkoapäin. Pukeutumista ja ulkonäköä kommentoitiin.

 

Mutta Helena ei halunnut tulla sellaiseksi kuin hänen odotettiin olevan.

 

Vasta myöhemmin hän on alkanut nähdä, ettei naiseuden tarvitse näyttää miltään tietyltä.

 

Se oli elänyt hänessä koko ajan.

 

Hoivassa. Rakkaudessa. Äitiyden kaipuussa.

 

Äitiys pehmensi Helenaa ja avasi rakkautta ja luottamusta maailmaan.

 

Viime vuosina myös suhde omaan kehoon ja seksuaalisuuteen on muuttunut.

 

Se, mikä aikaisemmin tuntui häpeälliseltä ja piilotettavalta, saa vähitellen tulla näkyväksi.

 

– Nyt voin enemmän hyväksyä sen, että elän naisen kehossa. Sitä on lupa ilmentää.

 

Kuvauspäivässä tämä kaikki tuli jollakin tavalla näkyväksi.

 

Helenan ei tarvinnut asettua kameran eteen suorittamaan kuvaa.

 

Me leikimme.

 

Hän makasi puunrungolla. Heitimme käpyjä. Teimme asioita, joita siinä hetkessä syntyi mieleen.

 

Välillä mieli ehti kysyä, voiko minusta oikeasti saada hyviä kuvia.

 

Sitten palasimme taas leikkiin.

 

Ja minä näin hänessä sen lapsen, josta hän oli puhunut.

 

Vapaampana.

 

Helenan suhde kauneuteenkin on muuttunut.

 

– Näen sitä enemmän ja uudella tavalla.

 

Hän löytää nykyään kauneutta paikoista, joissa ei ennen nähnyt sitä.

 

Kaiken ei tarvitse olla siloteltua ollakseen kaunista.

 

Jokin voi olla myös karulla tavalla kaunis.

 

Helena kertoo hetkestä metsässä, jolloin hän oli pysähtynyt olemaan läsnä. Yhtäkkiä kaikki ympärillä näytti kirkkaammalta ja selkeämmältä.

 

Kuin tavallinen metsä olisi muuttunut taikametsäksi.

 

Mikään ympärillä ei ollut muuttunut.

 

Katse oli.

 

Ikääntyminen merkitsee Helenalle ennen kaikkea rauhaa ja syvyyttä.

 

Hän ei pelkää vanhenemista.

 

– Se on osa elämää. Lopulta todella kaunista.

 

Helena pysähtyy ihmettelemään koko ihmiselämän kaarta. Sitä, kuinka pienestä alusta ihminen lähtee, kulkee kokonaisen elämän ja lopulta poistuu.

 

Siinä on hänestä jotain ihmeellistä.

 

Ajan kulumisen huomaa joskus lasten kasvamisesta. Muuten Helena pyrkii elämään päivän ja hetken kerrallaan.

 

Kun kysyn, mitä hän sanoisi nuorelle itselleen, vastaus tulee lempeänä:

 

– Sä olet kulkenut tosi upeasti polkuasi. Sä olet tehnyt hyviä ja oikeanlaisia valintoja. Olet kuunnellut sisäistä ohjausta. Voit olla itsestäsi todella ylpeä.

 

– Jokainen hetki on lopulta kantanut ja antanut. Kaikki menee hyvin. Luota elämään.

 

Entä mitä Helena sanoisi naiselle, joka pelkää vanhenemista?

 

– Anna elämän kuljettaa.

 

Sitten hän sanoo jotain, joka pysäyttää.

 

– Ehkä onkin niin, että iän myötä muuttuukin näkyväksi eikä näkymättömäksi.

 

– Vuosien viisaus alkaa näkyä.

 

Tulevaisuudessa Helena haluaa kasvaa ja laajentua.

 

Hän haluaa nähdä itsensä elinvoimaisena, villinä ja vapaana naisena, joka nauttii samalla syvästä rauhasta ja luonnosta.

 

Hän toivoo lisää leikkisyyttä.

 

Lisää elämään heittäytymistä.

 

Kun kohtaamisen päivä on päättymässä, palaamme vielä siihen, mistä olemme oikeastaan koko päivän puhuneet.

 

Muurien laskemisesta.

 

Luonnonlapsesta.

 

Leikistä.

 

Vapaudesta.

 

Aallot tulevat ja menevät.

 

Ja Helena sanoo:

 

– Elämä ei ole niin vakavaa. Me teemme siitä paljon vakavampaa kuin mitä se on.

 

Sen jälkeen lähdemme vielä kallioille ottamaan kuvia.

 

Päivä, joka alkoi siitä, että olin Helenaa vastassa juna-aseman laiturilla, päättyy noin kuusi tuntia myöhemmin.

 

Väliin mahtui meri, metsä, kalliot, tee, paljon puhetta ja hiljaisuutta.

 

Ja ennen kaikkea leikkiä.

 

Juuri siinä näkyi jotain olennaista Helenasta tänään.

 

Tuli ei ole sammunut.

 

Se palaa täydellä voimalla.

 

Sen ympäriltä on vain purettu muureja.

 

 

 

 

 

 

Karoliina Hallenberg
Vuosien Kauneus